Data-Kurre ei taaskaan ole kotona ja vietän jälleen lauantaipäivää itsekseni. Tällä kertaa D-K:n suunta on erääseen eteläsuomalaiseen teollisuuskaupunkiin, missä hän osallistuu huumeidenkehittämispäiville. Marsu jää kotiin, menee töihin ja saa omaa aikaa. "Ja niin oli hyvä."
Tajusin eilen jotain syvällistä, jonka kirjoitan nyt tähän. Minusta nimittäin alkoi tuntua siltä, että aikuisuus on muiden asioiden muassa ainakin sitä, että tekee itse muille enemmän palveluksia kuin muut tekevät itselle. Roudasin käsikärryillä patjakääröjä majoitustilaan lumikinoksessa ja mietin, osaisiko kukaan patjojen käyttäjistä yhtään arvostaa heidän eteensä näkemääni vaivaa. Tuntemattomia ihmisiä, ja minä käytän kallista korvaamatonta aikaani - aikaa, jolloin olisin voinut olla jo kotona - heidän hyväkseen. En ollut vihainen enkä katkera - mikä oli tavallaan ihme, sillä kello läheni jo viittä, enkä ollut missään välissä saanut lounasta enkä edes välipalaa - vaan pohdin vain itsekseni, mitä patjojen käyttäjät ajattelisivat teostani: ymmärtäisivätkö, että mieluummin autoin heitä kuin olin auttamatta, vai suhtautuisivatko kylmän yliolkaisesti ah niin altruistiseen eleeseeni?
Kotiin tullessa aikuisuuden määritelmäni sai lisävahvistusta, kun sisällä lämpimässä Internetiä ulkoa opetellut asuinkumppanini oli kaikessa rauhassa askarrellut itsekseen monta tuntia; tömisteltyäni lumet saappaista ja ripustettuani kissahatun naulakkoon sain ensi töikseni ryhtyä laatimaan itselleni lounasta. Vältin kuitenkin perheriidan syömällä välipalaksi kaksi omenaa, mistä olen hyvin ylpeä. Hauskinta oli, että jutellessani illalla puhelimessa mies koversi kaksi omenaa tyhjiksi ja valmisti meille herkullisen uuniomenajälkiruoan pelastaen samalla ihmissuhteensa ja voittaen jälleen sydämeni puolelleen.
Tänään en taaskaan jaksanut laittaa ruokaa vain itselleni, joten söin lounaaksi tähteitä. Vinkkinä kaikille: pussimuusi ei ole enää seuraavana päivänä erityisen herkullista, ja "rapeat seitifileet" eivät muutu yhtään rapeammiksi jääkaapissa elmukelmun alla. Jälkiruoaksi marsipaania - kuiva-ainekaapin perukoilta löytyi vielä edellisen Itä-Euroopan vierailun jämiä, ja koska se yksi poika, jonka kanssa asun, ei ollut kieltämässä, söin kaikki kolme jäljellä ollutta isoa marsipaanikonvehtia. Tulos: pisztáciás on hyvintä ja mogyorós vähiten hyvää, mutta silti parempaa kuin keskiverto suomalainen marsipaani, johon aina lorotetaan tonni karvasmantelia. Ihmeellistä, miten ne eivät muka osaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti