Terveyskeskusjono päivässä

Heräsin liian aikaisin ja päätin vihdoin tehdä sen, mitä olen suunnitellut jo monta päivää - kirjoittaa blogimerkinnän. Tosin juuri nyt ei tunnu olevan mitään sanottavaa. Aamulla harvoin on - D-K:kin valvoo aina kahteen yöllä päästyään kunnolla dataamisen makuun - mutta viime aikoina on tuntunut siltä, että minula on muutenkin tosi vähän sanottavaa yhtään mistään minä tahansa vuorokaudenaikana. Ehkä jonakin aurinkoisena iltapäivänä siinä kahdentoista ja kahden välillä voisi olla hyvä hetki. Harmittavaa kyllä, tuohon aikaan olen lähes säännöllisesti töissä, unkarintunnilla tai kansalaisopiston ompelukurssilla, niin että minulla on aina toimiva tekosyy olla kirjoittamatta. Lopulta perhe ja ystävät lähestyvät äärimmilleen turhautuneina ja ilmoittavat pettyneensä kykyyni ylläpitää toimivaa suhdetta blogiini. Mitä suhdetta?

Vietin viikonlopun kotipaikkakunnalla kaksi viikkoa sitten. Otin junaevääksi kaksi omenaa, jonka yhteydessä sisko siteerasi sitä vanhaa kansanviisautta omenista ja lääkäreistä. En silloin kai osannut kommentoida asiaa mitenkään; viime aikoina vain on tullut syötyä melko paljon omenia, joiden ainoa huono puoli välipalana on se, että niiden kuorimiseen menee kolme kertaa kauemman aikaa kuin niiden syömiseen. Eilen kuitenkin koin valaistumisen hetken yrittäessäni kolmantena päivänä peräkkäin varata aikaa YTHS:n lääkärille: numero on tuutannut varattua maanantaista asti. Varmasti pysynkin loitolla lääkäristä, kun en saa sitä edes kiinni.